Niin noustiin Pikku-Jumbon vetämiin puurunkoisiin matkustajavaunuihin. Juna oi tulossa Haapamäeltä ja matkan päänä oli Pieksämäki. Samaan vaunuun asettui Muuramesta ja Säynätsalosta tulleita nuorukaisia. Uskaliaat olivat hankkineet jostakin viinapulloja. Tarjosivat tutuille ja minullekin, käytin pulloa huulilla, mutta en ottanut mitään. Ohitse vilahtivat Jyväskylä-Pieksämäki radan asemia, Vaajakoski, Pönttövuoren tunneli, Metsolahti, Lievestuore, Hankasalmi, Venetmäki. Kunnes tultiin Pieksämäen asemalle. Oli edessä junan vaihto ja tavoitteena oli Kuopiosta tuleva pikajuna. Löytyi oikea laituri ja pohjoisesta puuskutti Ukko-Pekka, perässään puurunkoisia matkustajavaunuja.

Ei ollut junassa konnarina Pakarisen Esaa, mutta silloinen konnari leimasi lipun. Samaan vaunuun istuivat samat tulevat alokkaat ja tunnelma alkoi nousta. Tietenkin junassa oli sotilaspartio ja he ottivat minulle tutun lehtisaarelaisen nuorukaisen talteen turvasäilöön. Tämä tiesi hänelle automaattisesti palvelusajan pidennystä. Tultiin Mikkeliin ja sinne jäivät jalkaväenmiehet, korjattiin talteen heti asemalta autojen lavoille. Ukko-Pekka jatkoi matkaa kohti etelää. Haukivuori, Hillosensalmi, Mouhu, vilahtivat ohitse.

Talvinen iltapäivä alkoi hämärtymään, kun Ukko-Pekka puuskutti Kouvolan uudelle asemalle. Laskeuduttiin laiturille ja samalle laiturille laskeutuivat myös Kouvolan varuskuntaan menijät. Korialle menijät ohjattiin suoraan siniseen lättähattuun eli moottorijunaan. Aikamme odotettua motti alkoi mennä Koriaa kohti. Siellä se pysähtyi Korian asemalle, vanhalta nimeltään Kymin asema. Kun Kotkan rata valmistui, niin asema sai uuden nimen asemarakennuksen mukaan, joka oli entinen Koria nimisen maatalon päärakennus. Täältä käveltiin kohti varuskuntaa ja punatiilisiä kasarmeja. Pihalla meidät jaettiin lääneittäin eri komppanioihin. Niin alkoi varusmiesaika.

Taisi mennä kaksi kolme kuukautta, ennen kuin tuli ensimmäisen kotiloman vuoro. Kotikylään mentiin päinvastaisessa järjestyksessä, Kouvola, Mikkeli, Pieksämäki ja Jyväskylä. Jyväskylä-Pieksämäki välillä kulki lättähattuja ja höyryjunia. Riippuen mihinkä vuorokauden aikaan oli kulussa. Kyseiseen aikaan oltiin siirtymässsä enemmän moottorikalustoon. Korialla palvelulle oli seuraavat kiinnekohdat; sotilasvala 7.4. ja sähkömiehenapulainen 27.4. Loppuajan olin majoittuneena IT-komppaniaan,mutta toimin ns. loppusotavaiheen ajan kuitenkin sähkömiehen apulaisena. Silloin oli sähkömiehellä kiirettä, sillä varuskunnan katuvalojen piti tulla valmiiksi syksyyn mennessä.

Eihän varusmies saanut kaikille kotilomille litteroita, vaan matkat piti itse kustantaa. Muistelen kerrankin tulleeni Pieksämäeltä Kouvolaan moottoripikajunalla. Tietenkin itse maksaen tämän erikoismaksuluokan matkan. Korialla palvellessa nähtiin Riihimäki-Kouvola radalla kulkevia junia. Samalla nähtiin kaluston muuttuminen vajaan vuoden aikana. Tuskin koskaan mentiin iltalomille Kouvolaan lättähatulla, kulkupelinä oli Kossilan linja-auto. Niin myös Kuusankoskelle suuntautuneilla tanssimatkoilla. Kesäisin ajoin heilaa tapamaan polkupyörällä.

Tuli palvelusaika täyteen ja siviiliin pääsin 11.10.1964. Kotia mentiin taasen Savon rataa pitkin Pieksämäelle ja sieltä Jyväskylään. Rautatien kiskoja en rullannut perässäni, sillä Juhani-veljeni jyskytteli sanoja raiteita pitkin Korialle ja palveli seuraavana vuonna.

Timo Lehmunen

Tässä alikersanttien tuvassa oli majoittuneena alikersantti Antti Hammarberg. Hän päivisin toimi varusvarastossa, jakaen “rätei, lumpui ja saappaita” varusmiehille, Pioneerikompanian ensimmäisessä kerroksessa. Antti palveli yliaikaa, oli joskus unohtanut palata lomiltaan ajoissa ja siitä saanut lisää palvelusaikaa. Olisiko ollut noin 1-2 kuukautta. Vähin äänin Antti Hammarberg liukeni siviiliin ja taisi marssia Vexi Salmen kanssa saman tien hieromaan levytyssopimusta.

Vapaa-aikanaan Antti vietti paljon aikaa esikuntakompanian kuivaushuoneessa, jossa hän soitti kitaraa, mielestäni hän sitä rämpytti ja huutaa hoilasi englanninkielisiä rock-lauluja. Siinä Kymijoen varressa, itärannalla sijaitsi Kallioniemen tanssilava. Sellainen kahdeksankulmaisen mutterin muotoinen laudoista kyhätty kesälava. Tietenkin siellä kesällä joka viikonloppu esiintyi orkestereita. Myöhemmin lava sai häädön vuokratontiltaan, se purettiin ja siirrettiin Kymijoen länsirannalle, jossa se toimii vieläkin. Osasyynä siirtoon olivat kehnot paikoitustilat Korian sillan kupeessa.

Muistaakseni Kallioniemen Nonstop Showta mainostettiin voimallisesti ennakkoon seinäilmoituksilla ja Kouvolan Sanomissa 27.8.1964. Tietenkin menin lavalle tanssimaan, kun “vanhana” pääsi irrottatumaan viikollakin tanssirientoihin. Silloin siellä pidettiin iskelmälaulukilpailut, koska Spede oli perunut tulonsa. Kilpailussa tuomariston muodostivat ainakin Pepe Willberg, Danny ja taisi muutama miulle tuntematon mieskin olla tuomaristossa. Muistaakseni oli kaksi sarjaa: iskelmämusiikki- ja rocksarja. Siihen rocksarjaan osallistui Antti Hammarberg ja tällä nimellä hänet kuulutettiin lavalle ja mies sai I palkinnon sarjassaan. Taiteilijanimi Irwin Goodman tuli käyttöön vasta levytysvaiheessa. Laulukilpailun tuloksista ei myöhemmin mainittu mitään, joten ne taisivat olla epäviralliset.

Pääsin siviiliin 11.10. ja ettei vain jo loppuvuonna 1964 olisi soitettu radiossa Irwin Goodmanin levyä “työmiehen lauantai”. Heti äänestä tunsin miehen, että esikuntakompaniassa makoiltiin samanaikaisesti.

Timo Lehmunen

Kouvolassa oli jo ehditty rakentaa uuttakin. Kasarmialueen, valtavan suurelta tuntuvan, neliökentän laidalle oli rakennettu yksi ”nykyaikainen” vaalea betonikasarmi, joka ei tuntunut millään sopivan miljööseen, ja tuntui oikeastaan tyylirikolta. Sotilassairaala oli varmaankin tehty samoihin aikoihin ehkä -50 luvulla. Ruokalarakennus oli uuden uutukainen, ja samoin Sotilaskoti. Kasarmin kenttä oli, ja taitaa olla yhä, venäläisen kasarmirakennustyylin mukaan kaikilta sivuiltaan rakennusten ympäröimä. Kun siinä monet kerrat harjoittelimme tahtimarssia, oli tahdittajana toisinaan rumpalipoika soittokunnasta. Todellakin keskenkasvuinen soitto-oppilas. Rummuttaen hän marssi ryhdikkäänä pienessä univormussaan täsmälleen oikeaan aikaan keskelle kenttää ja pysähtyi siihen rummutusta jatkaen. Ilman taukoja hän rummutti kertaakaan erehtymättä koko tunnin. Rummutus kaikui ympäröivistä seinistä ja kuului joka paikassa kirkkaana ja selvänä. Urakkansa tehtyään, ainoankaan iskun häiriintymättä, hän alkoi taas marssia kohti soittokunnan kasarmia, ja rummun ääni vain hiljaa loittoni ja vaimeni.

Punatiilikasarmissamme oli jo ehditty tehdä jokin remontti, koska sen ikkunat olivat isot yhtenäiset ruudut, ilman puukehysten jakoa pienempiin ruutuihin, joita näkyi edelleen olevan joissakin rakennuksissa. Isot ruudut vaikuttivat myös tyylirikolta. Ne uudetkaan ikkunat eivät pitäneet lämpöä ja vetoa poissa helmikuun ikäluokkamme kylmässä talvessa.

Alokkaan ensimmäisiä tehtäviä palvelukseen tulopäivänä, jo ennen kuin pääsi edes nukkumaan, oli tietenkin noutaa valtava varustenyytti ja tunkea kaikki kaappiinsa, mutta sen lisäksi täyttää patjansa – oljilla. Sitä varten patja selässä juostiin tahdissa alikersantin komennossa talleille. Silloin todellakin oli vielä runsaasti hevosia ja niille talli. Talleilla oli oma varastolato oljille, ja siellä tyhjennettiin vanhat täysinpalvelleet oljet pois patjapussista, ja ladattiin uudet raikkaat tilalle. Pitkä sivusauma ommeltiin käsin kiinni alikersantin mittaillessa tikkien pituutta.

Koska olimme suuren ikäluokan poikia kasarmimme oli hyvin täysi. Rautasänkyjä, jotka olivat sitä 60 cm kapeaa mallia, oli niin paljon, että myöskin 60 cm kapeat kaapit eivät mahtuneet sänkyjen väleihin, vaan niiden oli oltava sänkyjen päädyissä. Tupa oli niin täynnä sänkyjä, että laitimmainen rivi oli ikkunan edessä lähes kiinni ikkunassa. Sain epäonnekseni sen ikkunapaikan. Muistan yhä sen uusien olkien tuoksun ja hiljaisen ritinän. Vetoa kävi sen verran, että pakkastalvi pääsi tekemään nuhan ja poskiontelotulehduksen ja kovan kuumeen.

Siten pääsinkin tutustumaan sotilassairaalaan. Se olikin kohtalaisen moderni ja hyvä rakennus, kenties alunperinkin sairaalaksi suunniteltu. Sairaanhoito tapahtui täsmällisessä järjestyksessä. Lääkärin kierroksella potilaan tuli tehdä asento vuoteessaan ja pysyä liikkumatta ja hiljaa, ja puhua vain jos kysytään. Hoitoonsa liittyviä asioita oli turha udella. Jos joltain kiltimmältä hoitajalta jotain kysyi, vastaus kuului: ”Tämä on kaikki vain teidän parhaaksenne.” Ilman selityksiä, ja lupia pyytämättä, alokas vietiin toimenpidehuoneeseen ja tehtiin poskiontelohuuhtelu pitkällä ja paksulla neulalla.

Kuuluin kolmanteen erilliseen viestikomppaniaan, 3. ErVK, kuten silloin lyhenne kirjoitettiin, ja sitä käytettiin myös puhekielessä erisnimenä: Kolme-erveekoo. Komppanian kasarmi oli, vastikää tehdystä remontista huolimatta, aika askeettinen ja monilta osiltaan ala-arvoinen. Lattiat olivat puuta, mutta lankut oli päällystetty jollain tiilenpunaisella asfaltilla. Yläkerran lattian pesuvesi valui alakerran katosta läpi. Pesuhuoneessa oli pitkä peltinen pesuallas ja parikymmentä vesihanaa rivissä ja kahdenlaista pesuvettä: kylmää ja erittäin kylmää. Yhtään suihkua ei ollut. Keskuslämmitys kuitenkin oli, joka mukavuus kyllä puuttui joistakin kasarmeista, joita lämmitettiin isoilla uuneilla.

Jokaiselle sotilaalle on merkkitapaus vannoa sotilasvala. Varuskunnan portin lähellä on yhä valakirkkomme. Sekin on punatiilinen ja vaikuttava rakennus. Siitä näki hyvin, että se oli aikoinaan rakennettu keisarinaikaista tarvetta varten ”sipulikirkoksi” ja siitä muutettu meidän valtionkirkkomme tarpeiden mukaiseen ulkoasuun. Koska virret oli harjoiteltu omien ryhmänjohtajiemme toimesta kunnolla ja laulaminen oli pakollista, sekin tehtiin kunnolla niin, että rappausta varisi kirkon katosta.

Ruokalarakennus oli aivan uusi ja hieno. Valtion rahapula näkyi kuitenkin monessa asiassa. Lautaset olivat alumiinipeltiä ja naarmuisia ja kuhmuisia. Henkilökuntaa ei ollut varaa palkata tarpeeksi ja pulaa paikattiin varusmiestyövoimalla. Pöydät katettiin ja ruoka tuotiin pöytiin keittiövuorolaisten toimesta. Samoin toimi perunateatteri ja tiskikone. Varusmiesjohtajilla oli täysi oikeus ja velvollisuus määrätä rangaistuksenomaisesti keittiövuoroja ja perunateatteria, eikä päätöksestä saanut valittaa. Ruoka oli erinomaista. Moni poika sai parasta ruokaa siihenastisessa elämässään, ja aikanaan siviiliin päästessään painoi selvästi enemmän kuin alokkaana. Ylipaino-ongelma oli silloin harvinainen.

Palvelusmotivaatio oli kyllä huippuluokkaa, olimmehan sentään viestimiehiä. Kaikki me ymmärsimme valtion kapean puolustusbudjetin aiheuttaman puutteen. Jos joku valitti pikkuasioista, kuten lyijykynien tai muistiinpanopaperin puutteesta, häntä kehotettiin yhteen ääneen vain muistamaan asia sitten kun on päässyt kansanedustajaksi. Sotakalustomme ei ollut aivan huonoa. Radiot olivat parasta, mitä rahalla saa. Valokaapeleita ei ollut vielä keksitty, mutta puhelinyhteyksiä rakennettiin jo silloin radiolinkeillä. Paitsi, että sanaa -linkki- ei ollut vielä keksitty, vaan ne olivat suuntaradioita. Uusi ja vanha kohtasivat usein, kun harjoituksessa huipputeknistä viestikalustoa veti lumisessa metsässä reessä suomenhevonen.

Varuskunnan alueella oli myös runsaasti henkilökunnan asuntoja. Meidänkin kouluttajistamme useimmat asuivat varuskunnan alueella. Niistä asunnoista ja niiden kunnosta voisi tietysti kirjoittaa vaikka humoristisen kirjan, eikä niissä ilman tiettyä huumorintajua olisi voinut asuakaan. Vastaavista asunto-olista sain nauttia itsekin, en tosin Kouvolassa. Kouluttajamme olivat kaikki niin rehtiä ja huumorintajusta väkeä, että totesin heidät mainioiksi työkavereiksi, ja hankin itsellenikin ammattisotilaan koulutuksen, ja tein osani maanpuolustustyöstä 30 vuoden aikana.

Timo Hahtola
Yliluutnantti evp.

Ilmari Salminen syntyi 1902 Elimäellä. Hän aloitti juoksemisen asevelvollisuutta suorittaessaan Viipurissa, kun hän voitti komppaniansa juoksun Papulassa. Hän osallistui vakavissaan ensimmäisiin kilpailuihinsa vasta 24-vuotiaana vuonna 1926. Hän oli aikalaisiin verraten pitkä mies: 181 cm pitkä ja painoi 66 kiloa. “Sitkeä kuin mikä, maatilan poika”, kuvailee Salmista pikkujättiläinen.

Paavo Nurmi osallistui Salmisen valmennukseen vuodesta 1934 lähtien. Salmisella on olympiavoitto, 3 SM kultaa ja 2 Euroopan mestaruutta.

Salminen suoritti varsinaisen työuransa Kouvolassa puolustusvoimien palveluksessa. Hän lähti Berliinin olympialaisiin lempinimellä Korian lentävä kersantti, mutta kisojen jälkeen ylennys vääpeliksi tapahtui välittömästi. Lempinimi muuttui kultavääpeliksi.

Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisen kolmikesäisen sodan 1788-1790 toinen sotakesä alkoi taisteluilla Savon rintamalla kesäkuun alussa. Porrassalmen taistelussa ruotsalais-suomalaisten joukkojen saavuttaman suuren voiton innostamana ryhdyttiin valmistelemaan hyökkäysoperaatiota myös päävoimien osalta Kymen rintamalla edellisissä sodissa menetettyjen alueiden takaisinvaltaamiseksi. Yleistilanne Kymen rintamalla oli vakiintunut rauhalliseksi venäläisten ja ruotsalaisten joukkojen ollessa talvimajoitusryhmityksessä. (Karttaliite). Tilanne kuitenkin kärjistyi toukokuun alussa, kun venäläiset tekivät komppanian vahvuisen tiedusteluhyökkäyksen Kymijoen yli Värälään. Hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ja venäläiset vetäytyivät joen yli kärsittyään tuntuvat tappiot. Myös ruotsalaiset kärsivät tappioita.

Kymen rintaman joukkojen johtoesikunnassa Elimäen Peippolassa laadittiin kuningas Kustaa III:n tekemän päätöksen perusteella suunnitelma hyökkäyksestä Utin ja Kaipiaisten suunnassa kohti Taavettia keventämään venäläisten Savon rintaman joukkoihin kohdistuvaa hyökkäyspainetta. Operaatio aloitettaisiin yllättävällä ylimenohyökkäyksellä Kymijoen yli vihollisen heikkoon kohtaan. Ylimenosta oli edellisenä kesänä onnistuttu hyvin, vaikka se senaikaisissa oloissa oli Ruotsi-Suomen armeijalle vaativa ja vaikea suoritus. Onnistuneella ylimenohyökkäyksellä voitaisiin kuitenkin iskeä syvälle viholliseen ja päästä nopeasti alkuperäiseen tavoitteeseen. Kuningas piti hyökkäyksen onnistumista varmana ja määräsi ylimenohyökkäyksen suunnittelijaksi kenraaliadjutanttinsa kenraaliluutnantti Philipp Julius Bernhard von Platenin.

Riittävän vahvan hyökkäysvoiman saavuttamiseksi muodostettiin neljän jalkaväkirykmentin armeijaosasto, jota vahvennettiin kahdella jääkäripataljoonalla, rakuunaosastolla sekä tykistöpataljoonalla. Lisäksi kolme jalkaväkipataljoonaa määrättiin suojaamaan ylimenoa sekä vastaamaan ylimenosillasta. Armeijaosasto koottiin Kymijoen länsipuolelle keskitetyistä ruotsinmaalaisista joukoista etelästä Anjalan kautta kenraaliluutnantti von Platenin johdolla ja pohjoisesta Kausalan kautta kenraaliluutnantti Gustaf Adolph Siegrothin johdolla. Etuosasto määrättiin kenraalimajuri Bror Cederströmin johtoon ja koko armeijaosasto ryhmitettiin hyökkäyksen lähtöalueelle Värälään Kuninkaankallion ja Kotkanpesänkallion lähistöön. Armeijaosastoon määrättiin seuraavat ruotsinmaalaiset joukot:

- Västmanlannin rykmentti,
- Västerbottenin rykmentti,
- Kronobergin rykmentti (- II Patl),
- Östgötan jalkaväkirykmentti,
- Östgötan tykistöpataljoona
sekä suomenmaalaiset
- Armfeldtin (Suomen) jääkäripataljoona
- af Enehjelmin (von Kraemerin) jääkäripataljoona
- Henkirakuunarykmentti (- 3 eskadroonaa) ja
- Karjalan rakuunaosasto (-eskadroona)
Jönköpingin rykmentin ensimmäinen pataljoona , Östgötan jalkaväkirykmentin toinen pataljoona sekä Västmanlandin rykmentin toinen pataljoona määrättiin kenraaliluutnantti Siegrothin johdolla suojaamaan ylimenoa. Avoimen vasemman sivustan suojaamiseksi af Enehjelmin jääkäripataljoonan tuli hyökätä Jaalan ja Oravalan kautta Valkealaan sekä suojata sivusta Anttilan ja Tuohikotin suuntaan. Koko armeijaosaston vahvuudeksi tuli 6000 miestä, minkä arvioitiin muodostavan riittävän voiman hyökkäystavoitteen saavuttamiseksi. Kuningas päätti ryhtyä itse johtamaan ylimenohyökkäystä. Hänen suojueekseen määrättiin joukkue Henkivartiokaartista (Konunglig Majestäts Livgarde till fots)

Venäläiset eivät olleet riittävästi valmistautuneet Kouvolan suunnalla ylimenohyökkäyksen torjumiseen eivätkä etenemisen pysäyttämiseen. Savon rintamalta oltiin kyllä siirtämässä joukkoja Kymen rintamalle, mutta ne eivät ehtisi ruotsalaishyökkäyksen torjumiseen. Venäläisillä oli ruotsalaislähteiden mukaan käytössään Kymen rintamalla

- Velikie Lukin rykmentti siihen kuuluvinen tykistöpattereineen
- Preobrazenskin rykmentti siihen kuuluvine tykistöpattereineen
- Izmailovin kaartinrykmentin musketööripataljoona
- Suomen jääkäriprikaatin jääkäripataljoona
- 5. Denisovin Donin kasakkarykmentti sekä
- Jamburgin (Jamaan) karabinieerirykmentti

Tämän noin 6000 miehen vahvuisen armeijaosaston komentajana oli kenraalimajuri Ivan Grigorjevitj von Rek. Armeijaosasto oli ryhmitetty rajavartioryhmitykseen Kymijoen varteen pääasiassa rajanylityskohtien maastoon Velikie Lukin ja Preobrazenskin rykmentin yksiköillä, joita oli vahvennettu liikkuvilla kasakka- ja karabinieeriyksiköillä. Siten vähintään vahvennetun komppanian tukikohtia oli perustettu Ruotsulan reduttiin, Mäki-Kouvolaan ja Hirvikoskelle. Armeijaosaston muut joukot olivat taaempana liikkuvana reservinä Ristikankaalla ja Utissa. Tykistöjaos oli asemissa Mäki-Kouvolassa, josta se pystyi ampumaan joen yli Värälään. (Ryhmityspiirros)

Painopistesuunnan ylimenopaikan valinnasta Värälään teki päätöksen kuningas, kenraaliluutnantti von Platenin ehdotuksen ja joen rantatiedustelun perusteella. Paikka oli sopiva ylimenoon siitä syystä, että Kymijoki muodostaa vastarannan Mäki-Kouvolan puolelle akanvirran ja ylimenoon käytettävän uivan sillan kiinnittäminen venäläisrannalle saattoi käydä nopeasti ja helposti. Tiedustelun perusteella vastarannan miehityksenä oli vain komppanian vahvuinen venäläisyksikkö. Värälän kohdalla Kymijokeen laskee Matulanoja, jonka suojassa sillan rakentaminen voitiin suorittaa ainakin osittain vihollisen näkemättä. Tuohon aikaan Kymijoen ja Matulanojan vedenpinta oli nykyistä korkeammalla, ja joen virtauskin suurempi, kun voimalaitokset eivät kahlinneet veden virtausta. Vaihtoehtona oleva Hirvikosken alue ei tarjonnut tällaisia etuja, mutta siellä olevaa siltaa päätettiin käyttää tykistön ja huollon sekä niitä suojaavien osien ylimenossa. (Suunnitelmakartta)

Ylimenokalustona päätettiin käyttää ainoata mahdollista eli uivaa, hirrestä rakennettavaa lauttasiltaa. Satakunta metriä pitkän hirsisillan rakentaminen oli valtaisa työmaa senaikaisilla työvälineillä ilman moottorisahoja ja kiinnitysvälineitä. Riittävän paksua hirttä sen sijaan oli runsaasti saatavilla metsistä, mutta kaikki työ piti tehdä vihollistulelta ja tähystykseltä suojassa sekä vain muutaman päivän valmistamisajassa. Ruotsinmaalaisilta sotilailta rakentaminen ei olisi onnistunut ilman paikallisten kylien miesten ammattitaitoista apua. Tuoreiden hirsien lisäksi siltaan käytettiin myös kuivattua puutavaraa ja purettuja rakennushirsiä. Sillan tuli olla niin vankka, että se kantaisi jalkamiesten lisäksi myös ratsujen, tykkien ja hevoskuormien ylityksen. Rakentamista vaikeutti vihollisen jatkuva tykistö- ja käsiasetuli, joka jatkui oman tykistön vastatulituksesta huolimatta ja aiheutti myös miestappioita rakentajille. Sillan valmistumispäivänä juhannuspäivänä 25. kesäkuuta vihollinen myös teki joukkueen vahvuisen tiedusteluhyökkäyksen Kymijoen ylitse Värälään, missä hyökkäys lyötiin aiheuttamalla venäläisille täydellinen tappio.

Juhannuspäivän 25. kesäkuun iltana silta vedettiin Kymijoen ylitse ja Kotkanpesänkalliolle keskitettyjen joukkojen ylimenohyökkäys alkoi. Ensimmäisinä joen ylitti Armfeldtin jääkäripataljoona kärkiosaston johtajan kenraalimajuri Cederstömin johdolla. Välittömästi kärkijoukon takana ratsasti kuningas Kustaa III suojueineen suurta rohkeutta osoittaen. ”Silta oli tuskin vielä valmiina, kun kuningas käski rynnäkköön Jumalan nimessä; mutta tapahtui äkkipysähdys osaksi venäläisten aloitettua tulen kahdella 12 paunan tykillä ja kahdella muulla, osaksi luotisateen ja osaksi kiivaan raehaulisateen vuoksi. Kuningas, kärsimättömänä viivytyttelystä, ratsasti ylitysvuorossa olevan joukon eteen ja miekka paljastettuna huusi taistelutunnuksen ja tukeen vedoten ratsasti sillan yli tulitusta päin koko armeijaosaston seuraamana, joka taivaisiin kuuluvin riemuhuudoin sai seurata sankaria onnekkaasti,ja rantautua yhdessä kruunupäisen johtajansa ja pelottoman kuninkaansa kanssa Venäjän puolelle rantaa, menettämättä ylimenossa enempää kuin kaksi kaatunutta ja neljä haavoittunutta” Havaittuaan ylimenon alkaneen vastarannan venäläisen Velikie Lukin rykmentin komppania vahvennettuna tykkijaoksella ja Donin kasakkarykmentin partiolla aloitti kiivaan tulituksen kohti kokea ylittävää kärkijoukkoa aiheuttaen tappioita. Lähtörannan Kotkankalliolta aloitettiin ylimenohyökkäyksen tulituki ja vastatykistötulitus 16 tykillä. Tulituksella pystyttiin vaimentamaan venäläisten tykkijaos vastarannalla sekä aiheuttamaan suuret miestappiot. Lyhyen rantautumistaistelun jälkeen jääkäripataljoona tuhosi venäläistukikohdan ja kärkiosasto valtasi läheisen kukkulan sillanpääasemaksi sekä asetti ratsupartiot, erillisosastot ja patrullit paikoilleen.”Rannalla vihollinen pakotettiin heti perääntymään ja suuri osa lyötiin maahan sekä kaksi tykkiä ampumatarvikkeineen ja paljon muuta saatiin ruotsalaisten haltuun. Yksi 12-paunaisen tykin ammus osui kuninkaan hevosen jalkojen väliin aiheuttamatta vahinkoa. Jumalan varjelus on ja tulee aina olemaan hänen suojanaan, hänen sisäisten ja ulkoisten vihollistensa kauhuksi”
Seuraavana päivänä 26. kesäkuun iltapäivänä armeijaosaston pääosa ylitti Kymijoen ja ryhmittyi vastarannan Mäki-Kouvolan kyläympäristöön valmistelemaan hyökkäyksen jatkamista. Kymen rintaman johtoesikunta siirtyi Elimäen Peippolasta Värälään lähemmäs joukkoja. Osa armeijaosastoa ylitti Kymijoen Hirvikosken kohdalla. Kuormasto ja osa ratsuväestä jäi edelleen Kymijoen länsipuolelle.

Seuraavana päivänä 27. kesäkuuta armeijaosasto vahvisti saavuttamaansa sillanpääasemaansa sekä valmisteli ja tiedusteli seuraavana aamuna suoritettavaa hyökkäyksen jatkamista. Varhain seuraavana aamuna kello neljä armeijaosasto aloitti hyökkäyksen lyöden venäläisen Velikie Lukin rykmentin etuosaston Kouvolan Ristikankaalla – nykyisen aseman seudulla – ja jatkoi etenemistä kohti Uttia.
Armeijaosaston joukot ryhmittyivät joukko-osastottain jonoryhmitykseen hyökkäyslähtöasemiin Lappeenrannan tien varteen nykyisen Tykkimäen tasalle.
Etuosaston (avant garde) muodostivat Armfeldtin jääkäripataljoona sekä Västmanlandin rykmentin krenatööripataljoona. Etuosaston johtajaksi kuningas määräsi eversti Wilhelm Mauritz Paulin. Etuosaston tehtävänä oli erityisesti oikean sivustan suojaaminen.
Etuosaston jäljessä eteni armeijaosaston pääosa kuninkaan johdolla järjestyksessä kuninkaan suojue, kuningas apunaan kenraalimajuri Cederström sekä johtoelin. Niitä seurasi Henkirakuunarykmentin kaksi eskadroonaa, joista toinen soluttautui vihollisen oikeaan sivustaan estämään vihollisen jääkäreitä murtautumaan armeijaosaston sivustaan ja etuosastoon. Seuraavana etenivät Västmanlandin rykmentin toinen pataljoona, Västerbottenin rykmentti, Kronobergin rykmentin toinen pataljoona, Östgötan jalkaväkirykmentin pataljoona, Västerbottenin rykmentin krenatööriosasto sekä Östgötan jalkaväkirykmentin krenatööriosasto. Pääosaston viimeisenä eteni Karjalan Kevyen Rakuunarykmentin eskadroona, joka suojasi armeijaosaston oikeaa sivustaa takana. Armeijaosaston reervi seurasi pääosastoa jonkun matkan päässä johtajanaan kenraaliluutnantti von Platen. Armeijaosaston vasenta sivustaa suojasi von Kraemerin (Hjertan) jääkäripatajoona, joka Jaalan ylimenon jälkeen oli edennyt Valkealan kirkonkylään sulkien sieltä Uttiin johtavan Jyräänkosken tien. (Ryhmityspiirros)

Venäläiset olivat ryhmittäneet armeijaosastonsa siten, että Mäki-Kouvolan ja Utin väliseen maastoon oli ryhmitetty Velikie Lukin pataljoona vahvennettuna jääkärikomppanialla sekä kasakkarykmentin eskadroonalla. Vahvennetun komppanian vahvuiset tukikohdat oli perustettu Mäki-Kouvolaan ja Ristikankaalle. Pääosa armeijaosastosta oli ryhmitetty Utin kankaalle, jota reunustivat suot ja järvi. Kapeahko kangas katsottiin helpoksi puolustaa ja joka hallussa pitämällä voitiin katkaista eteneminen kohti Taavettia.

Armeijaosaston joukot oli ryhmitetty Utin kankaalle seuraavasti: Uloimpana nykyisen Härkäojan tasalla olivat kenttävartiot asemissaan. Etummainen puolustusasema sijaitsi muutaman sadan metrin päässä Härkäojasta. Siihen ryhmitettiin Velikie Lukin toinen pataljoona vahvennettuna jääkärikomppanialla ja kasakkaeskadroonalla. Pääpuolustusasema sijaitsi Jyrääntien risteyksen ja Vennan tien välisessä maastossa. Sinne oli ryhmitetty Izmailovin kaartinrykmentin pataljoona, Velikie Lukin rykmentin osat tykkipatteri mukaanlukien, jääkäripataljoonan komppania sekä kasakkarykmentin pääosa.
Varsinaista reserviä ei ollut, mutta etummaisina olleet joukot vetäytyivät nykyisen leirialueen maastoon, jonne oli ryhmitetty myös armeijaosaston huolto sekä kuormasto.

Savon rintamalta venäläiset siirsivät joukkojaan Kymen rintamalle estämään ruotsalaisjoukkojen etenemistä kohti Taavettia. Joukot eivät kuitenkaan ehtineet Utin kankaalle, vaan vahvaa puolustusasemaa perustettiin Kaipiasten risteykseen. (Ryhmityspiirros)

Tykkimäen itäpuolella olevan Härkäojan tasalla syntyi kohtaamistaistelu etenevän armeijaosaston törmätessä venäläisten kenttävartioon. Etuosasto tuhosi kenttävartion, ja tykistö jatkoi etenemistään parisataa metriä ja pysähtyi tienhaaraan. Lähestyessään venäläisten asemia armeijaosasto levittäytyi kuninkaan käskystä taisteluryhmitykseen (Ordre de Bataille) ja jatkoi etenemistään noin klo 7.30. Hyökkäysryhmitys muodosti polveilevan rintaman venäläisten ensimmäisen puolustusaseman eteen. Senjälkeen venäläisten komentaja kenraalimajuri Rek aloitti hyökkäyksen kohti ruotsalaisten vasenta sivustaa osastolla, johon kuului kaksi Velikie Lukin rykmentin kaksi komppaniaa vahvennettuna kahdella tykillä, sekä osasto (400 jääkäriä) suomenmaalaisesta jääkäripataljoonasta. Ruotsalaisten etuosasto pystyi kuitenkin tulellaan ja Västmanlandin rykmentin krenatööripataljoonalla torjumaan venäläisten sivustahyökkäyksen ja suojaamaan pääosaston taisteluryhmitykseen siirtymistä. Venäläisten sivustahyökkäysosasto vetäytyi taistellen pääjoukkonsa yhteyteen. Ruotsalaisten taisteluryhmitykseen siirtymistä jatkettiin. Ryhmityksessä vasen sivusta oli ruotsalaisjoukkojen ja oikea sivusta suomalaisjoukkojen vastuulla. (Tilannekartta) Venäläiset hyökkäsivät toistamiseen ruotsalaisten taisteluryhmitystä vastaan, mutta joutuivat taas vetäytymään pääjoukkonsa yhteyteen.

Ruotsalaisten armeijaosasto jatkoi kuninkaan käskystä etenemistään Jyrään tienristeyksen maastoon. Venäläisten komentaja lähetti puolustuksensa vahvennukseksi vielä Donin kasakkarykmentin osaston sekä Jamburgin karabinieerirykmentin kaksi eskdroonaa jotka hyökkäsivät Henkirakuunarykmenttiä ja Karjalan kevyttä rakuunarykmenttiä vastaan. Ratkaiseva taistelu käytiin nykyisen Vennan kylän rantaan johtavan tien ja Utin leirikentän välisessä maastossa. Kun taistelua oli käyty useita tunteja, kuningas käski Kronobergin rykmentin pataljoonan kenraaliluutnantti von Platenin johdolla koukata Hyppälänsuota kiertäen iskemään lähietäisyydeltä venäläisten sivustaan tulittaen lähietäisyydeltä ja pistimiä käyttäen. Sitkeästä vastahyökkäyksestä huolimatta kasakat ja karabinieerit joutuivat vetäytymään pääjoukkonsa sivustoille. Tämä ratkaisi taistelun. Vaikka venäläiset olivat saaneet puolustusryhmityksensä järjestykseen, he joutuivat antamaan periksi ruotsalaisten hyökkäysrynnäkön edessä, joka nyt suoritettiin aikaisempaa leveämmässä ryhmityksessä. Velikie Lukin ja Preobrazenskin rykmentin komppaniat vetäytyivät kenraalimajuri Rekin käskystä majoitus- ja varastoalueensa taakse. Taisteluvaihe päättyi venäläisten vetäytymiseen epäjärjestyksessä. Suurta tuhoa venäläisten keskuuteen aikaansai myös hyökkääjän tykistötuli. Tykistö oli sijoitettu hyökkäysosaston keskelle ja se pystyi tielle sijoitetuista hyvistä asemistaan ampumaan raehauliammuksia aukealle kentälle ryhmittyneitä venäläisten rivistöjä.

Seuraavaksi ruotsalaiset hyökkäysjoukot etenivät Utin kylässä sijainneeseen venäläisten leiriin, joka tuhottiin. Karjalan kevyen rakuunarykmentin eskadroona jatkoi etenemistä ja takaa-ajoa leiristä muutama sata metriä. Eteneminen pysähtyi Kaipiaisista vahvennukseksi saapuvan,kenraalimajuri Bogdan Fedorovits von Knorringin johtaman kahden komppanian etuosaston eteen. Samaan aikaan kenraalimajuri Rekin johtamat venäläisjoukot ryhmittyivät uusiin taisteluasemiin vahvennusjoukon taakse. Tähän taistelutoimet päättyivät. Ruotsalais-suomalaiset hyökkäysjoukot olivat taistelun päättyessä levittäytyneet runsaan kilometrin levyiseen rintamaan. Alueellisesti koko taistelu käytiin Tykkimäen ja nykyisen lentokentän välisessä maastossa.

Yli neljä tuntia kestänyt kiivas taistelu Utissa päättyi ruotsalais-suomalaisen armeijaosaston voittoon, jossa lyötiin kenraalimajuri Rekin johtama venäläinen 6000 miehen vahvuinen armeijaosasto, johon kuuluivat

- Velikie Lukin rykmentti,
- musketööripataljoona Ismailovin kaartinrykmentistä,
- kaksi komppaniaa Preobrazinskin rykmentistä,
- krenatööripataljoona,
- jääkäripataljoona,
- osasto Donin kasakkarykmentistä,
- kaksi eskadroonaa Jamburgin karabinierirykmentistä sekä
- tykistöpatteri.

Ruotsalais-suomalaisten tappiot olivat noin sata kaatunutta (=4 %) ja saman verran haavoittuneita. Venäläiset kärsivät tuntuvasti suuremmat tappiot. Ruotsalaisten arvioiden mukaan kaatuneita olisi ollut noin 500 miestä (8 %) sekä suuri määrä (?) haavoittuneita ja vankeja. Lisäksi venäläiset menettivät tykistönsä, huoltovarastonsa sekä kuormastonsa.

Saavutettua voittoa ei kuitenkaan käytetty hyväksi, ja kosketus viholliseen päästettiin katkeamaan. Vaikka tie Lappeenrantaan oli nyt avoin ja tavoite siten helposti saavutettavissa, kuningas lähimpien apulaistensa kanssa pidetyn tilannearvion jälkeen päätti muuttaa alkuperäistä suunnitelmaansa keskeyttämällä hyökkäyksen tässä suunnassa ja vetää joukot takaisin Kouvolaan ja Värälään. Muutospäätöstä perusteltiin sillä, että armeijaosaston voimat eivät olisi riittäneet hyökkäyksen jatkamiseen sekä huoltamisvaikeuksilla Värälästä käsin. Tällä muutospäätöksellä tehtiin yksi tähän sotaan niin tyypillisesti kuuluvista suurista virheratkaisuista, jolla oli kohtalokkaat seuraukset.

Armeijaosasto vetäytyi 28. päivän yönä ja 29. päivänä takaisin Kouvolaan, jossa illalla juhlittiin vihollisesta saavutettua voittoa monin eri tavoin ritariksi lyönnillä, ylennyksillä, mitaleilla ja rahalla. Kentällä ja kirkoissa veisattiin Te Deumia.

Kuningas Kustaa III:a kiehtoi ajatus uusia edellisen sotavuoden epäonnistunut hyökkäys Haminaan. Niinpä hän päätti suorittaa seuraavana 30. päivänä kesäkuuta armeijaosaston osalla tiedusteluhyökkäyksen pitkin Kymijoen itärantaa kulkevaa tietä kohti Viialan kylää ja edelleen Sippolaan.(Suunnitelmakartta) Kuningas itse johti hyökkäystä, käytännössä joukkoja johti kuitenkin kenraaliluutnantti von Platen. Tiedusteluhyökkäysosastoon kuului
- Henkivartiokaartin kuninkaan suojue
- Armfeldtin jääkäripataljoona
- af Enejhelmin jääkäripataljoona
- Jönköpingin rykmentti
- Henkirakuunarykmentin 2 eskadroonaa sekä
- Östgötan tykistöpataljoonan komppania

Päivän kuluessa osasto eteni Viialaan, kohdaten vain vähäistä vastarintaa, valtasi siellä oleva venäläisleirin, ryhmittyi sinne ja asetti kenttävartiot ja ratsuvartiot paikoilleen. Kuningas palasi iltapäivällä takaisin rintaman johtoesikuntaan Värälään. (Tilannekartta)

Seuraavana päivänä heinäkuun1. päivänä Kouvolan-Värälän alueelle keskitetty armeijaosaston pääosa, johon kuului
- Västmanlannin rykmentti
- Västerbottenin rykmentti
- Kronobergin rykmetti
- Östgötan jalkaväkirykmentti (-)
- Karjalan kevyt rakuunarykmentti

sai kuninkaalta käskyn siirtyä samana päivänä Viialaan kenraaliluutnantti Siegrothin johdolla. (Suunnitelmakartta)

Heinäkuun 3.päivän aamuna kenraaliluutnantti von Platenin armeijaosasto aloitti hyökkäyksen pitkin joen itärantaa kulkevaa tietä kohti Liikkalaa. Yli kaksi tuntia kestäneessä taistelussa armeijaosasto löi vastassaan olevan venäläisen kenraalimajuri Bauerin johtaman Pihkovan (Pskowskin) rykmentin osaston ja everstiluutnantti Berkendorffin johtaman jääkäripataljoonan yhteisvahvuudeltaan 2000 miestä sekä valtasi Liikkalan. (Tilannekartta)

Kenraaliluutnantti Siegrothin armeijaosaston hyökkäystä Liikkalaan hidastivat venäläisten jääkärien ja kasakoiden rakentamat murrosteet, mistä syystä armeijaosasto ei ehtinyt yhteishyökkäykseen von Platenin armeijaosaston kanssa. Liikkalan valtaamisen jälkeen molemmat armeijaosastot ryhmittyivät sinne ja asettivat ratsupartiot ja kenttävartiot paikoilleen.

Samana päivänä valmistui uusi silta Kymijoen ylitse Anjalassa, jolloin huoltokuormastot pystyivät ylittämään joen ja seuraamaan taistelevia joukkoja. Kuningas siirsi päämajansa Värälästä sillan Anjalanpuoleiseen päähän.

Heinäkuun neljäntenä päivänä päämaja kuningas siirsi koko päämajansa Liikkalaan. Armeijaosasto käytti seuraavat kaksi päivää lepoon, huoltoon sekä tiedusteluun. Kuningas suoritti viidentenä päivänä vartioiden tarkastuksen ja teki kuudentena heinäkuuta vierailun vihollisen puolella sijaitsevaan Sippolan hoviin tapaamaan hovineuvos Johan von Daehnia. Vierailun suojana oli kaksi jalkaväkipataljoona vahvennettuna ratsuväkieskadroonalla.

7.päivänä heinäkuuta Armfeldtin jääkäripataljoonasta, Jönköpingin rykmentistä sekä henkirakuunarykmentistä koottu osasto suoritti tiedusteluhyökkäyksen tien suunnassa kohti Haminaa. Ylitettyään Summajoen Poikjoen sillan jälkeen hyökkäys pysähtyi venäläisten tykistöpatterien kiivaaseen tulitukseen, joka aiheutti osastolle sellaiset tappiot, että tiedustelu oli keskeytettävä.

Tiedustelun perusteella venäläiset siirsivät joukkoja Savon rintamalta Taavetin – Kaipiaisten suunnassa Kymen rintamalta kohdistuvan uhkan suojaamiseksi.Oman selustauhkan torjumiseksi kuningas päätti koota Kymijoen länsipuolella vielä olevista joukoistaan prikaatin vahvuisen osaston, jonka tuli hyökkäyksellään Kouvolasta Kaipiaisiin tuhota vastaansa tuleva venäläisosasto ja ottaa haltuunsa Kaipiaisten alue. Tämän hyökkäyksen tukemiseksi kuningas teki päätöksen hyökätä vihollisen sivustaan kolmen pataljoonan voimin Liikkalasta Enäjärven kautta kohti Kaipiaista.

Kaipiaisiin suunnattavan hyökkäysosaston komentajaksi kuningas määräsi Kymijoen suojaustehtävissä olevan kenraalimajuri Lars Fredrik von Kaulbarsin sekä hänen johtoonsa
- Hälsingen rykmentin
- Älfsborgin rykmentin
Kenraalimajuri Kaulbarsin tuli saattaa rykmentit taisteluvalmiiksi, siirtyä joukkoineen Värälään sekä ottaa johtoonsa siellä jo olevat
- Östgötan jalkaväkirykmentin I pataljoonan Värälän ylimenopaikan suojaustehtävästä
- af Enehjelmin jääkäripataljoonan
- Hämeen-Uudenmaan rakuunarykmentin kaksi eskadroonaa sekä
- tykistöosasto (2 haupitsia, 2 kuuden leiviskän kanuunaa ja 10 kolmen leiviskän tykkiä).

Kaulbarsin prikaatia tukevan sivustahyökkäysosaston johtajaksi kuningas määräsi eversti Adolph Ludvig Friesendorffin sekä hänen johtoonsa
- Jönköpingin rykmentin sekä
- Västmanlandin rykmentin I pataljoonan
molemmat joukko-osastot tykistövahvennuksineen.

11. päivänä heinäkuuta kuningas antoi kuriinin välittämän käskyn kenraali Kaulbarsille ylittää Kymijoki Värälän kohdalla, ottaa johtoonsa alueen ruotsalaisjoukot, siirtyä joukkoineen Kouvolaan ja sieltä edetä Kaipiaisiin sekä tuhota vastaansa tulevat vihollisosastot. Samalla kuningas määräsi eversti Friesendorffin taisteluosaston lähtemään Liikkalasta ja etenemään Sippolan ja Enäjärven kautta suorittamaan sivustahyökkäys etelästä Kaipiaisiin ja näin tukemaan kenraalimajuri Kaulbarsin prikaatin hyökkäystä.

Kaulbarsin prikaatin Kymijoen ylimeno suoritettiin ja etenemistä jatkettiin helteisessä ja rankkasateisissa oloissa maanantaihin 13. päivään klo 05.00 saakka, jolloin majoituttiin Kouvolaan. seuraavana päivänä tiistaina 14. heinäkuuta purettiin majoitus ja marssittiin vihollisen pienehköjen kasakkapartioiden ahdistamana seuraavalle majoitusalueelle Uttiin. Hämeen-Uudenmaan rakuunarykmentin kaksi eskadroonaa jätettiin suojaamaan ylimenopaikkaa.

Seuraavana päivänä 15. heinäkuuta kello 11.00 saapuneen kuninkaan käskyn mukaisesti Kaulbarsin prikaati jatkoi etenemistä kohti Kaipiaista. Etenemisen aikana prikaati joutui jatkuviin taistelukosketuksiin venäläisten partioiden ja kasakoiden kanssa, jotka aiheuttivat prikaatille tappioita. Lähestyttäessä Kaipiaista venäläisten kiivas tykistötuli pakotti prikaatin keskeyttämään etenemisen , suojautumaan sekä aloittamaan vastatykistötoiminnan.

Joukot ylittivät Kymijoen 26. kesäkuuta klo 3 aamuyöllä, Venäläiset joukot joutuivat yllätetyiksi ja pakenivat. Venäläiset pysähtyivät Kouvolan ja Utin puoliväliin. Ruotsalais-suomalaiset joukot ryhmittyivät taisteluasemiin Lappeenrannan tien varteen Tykkimäen luo. Kustaa III:n joukoilla oli sekä mies että aseylivoima. Kiivaan taistelun jälkeen venäläiset joukot joutuivat epäjärjestykseen ja lähtivät pakoon.

Ruotsalais-suomalaisten joukojen tappiot olivat 100 kaatunutta ja saman verran haavoittuneita. Venäläisten tappioiden ollessa kymmenkertaiset. Taistelu avasi Kustaa III:lle tien kohti lappeenrantaa ja teki Savossa olevien venäläisten joukkojen selustan haavoittuvaiseksi. Taistelun merkitys oli myös suuri probagandamielessä, sillä se oli harvoja “avoimella kentällä” käytyjä taisteluista.