Kallioperä

Risto Hamari

Sivu 1 2 3 | Etusivu | Tulosta sivu

Miljardeja vuosia sitten paikalla, joka nyt tunnetaan Fennoskandiana, oli jo kiinteää kallioperää. Alue kuuluu peruskallioon, maailman vanhimpaan olemassa olevaan kallioperään. Tämä Fennoskandian kilpi on yhtenäinen alue Vienan ja Kölivuoriston välillä, ja sen rakenne kertoo monista mullistuksista, joita pitkien aikojen kuluessa Euroopassa on tapahtunut.

Maakuntamme pohjoisosassa kallioperän muodostavat Suomen yleisimmät kivilajit, graniitti ja gneissi. Eteläisessä osassa ovat vallalla rapakiven eri tyypit. Juuri rapakivi antaa koko maakunnalle ominaisleiman.

Vajaat kaksi miljardia vuotta sitten Fennoskandian kilven eteläiselle reunalle kohosi valtava poimuvuoristo. Sen teräväkärkiset huiput kohosivat kilometrien korkeuteen. Vuoristoa kutsutaan kulkusuuntansa mukaisesti Svekofennian vuoristoksi. Kymenlaaksossa sen voi yhä paikallistaa, vaikka eroosio on pitkän ajan kuluessa kuluttanut koko vuoriston olemattomiin.

Vuorten poimuttuessa kivilajit näet muuttuvat rakenteeltaan. Mineraalit saavat selvän suuntauksen, ja syntyy liuskeisia kiviä. Esimerkiksi gneissit osoittavat konkreettisesti aiempien poimuvuorten sijainnin. Pohjoisen Kymenlaakson kiillegneissit ja muutkin liuskekivet ovat siis tämän ammoisen poimuvuoriston juuria. Muutamat ympäristöään kovemmat kohdat ovat kestäneet kulutusta paremmin, ja niiden laet kohoavat muita korkeammalle. Hiidenvuori Iitissä ja Haukkavuori Jaalassa ovat näyttäviä esimerkkejä näistä eroosiota vastustaneista maisemahuipuista.

Graniittialueet ovat gneissien lomassa ja niiden reunamilla. Mineraalikoostumuksesta riippuen graniitit voivat olla väriltään vaaleanharmaita tai punertavia. Lisäksi niissä on perusmineraalien, maasälpien, kiilteiden ja kvartsin ohella muitakin mineraaleja. Paikoin esimerkiksi Jaalassa ja Iitissä granaattikiteet elävöittävät muutoin tasaista graniittimassaa syvänpunaisella värillään.  

Graniittien ja gneissien ikä vaihtelee 1,90 – 1,85 miljardiin vuoteen ja ne edustavat Kymenlaakson kallioperän vanhinta osaa. Näiden kivilajien lujuudesta johtuu, että pohjoinen Kymenlaakso on pinnanmuodoiltaan mäkistä. Yksittäiset kalliohuiput ja niiden väliset laaksot synnyttävät vaihtelevan erämaaluonnon, joka esimerkiksi Repoveden kansallispuistossa on säilynyt parhaimmillaan.

Kuvagalleriat