Äitini Saara Raninin puolelta sukujuureni ovat Kymenlaaksossa. Äitini isä Matti Muinonen muutti Haminaan 1890-luvulla ja meni naimisiin Myrskylästä kotoisin olevan Wilhelmiina Kajanderin kanssa. Lapsia perheeseen syntyi 7; Saara, Aaro, Maija, Martti, Martta, Paavo ja Erkki. Isoisäni Matti oli lestadiolaissaarnaaja, ns. puhuvainen. Perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja isoisäni menetti koko omaisuuteensa. Enoni Martti Muinonen kunnostautui myöhemmin liike-elämässä maalikauppiaana. Vuonna 1939 hän osti Kotkasta värikaupan, joka laajeni tuottavaksi yritykseksi. Yrityksessä työskentelivät myös Maija-tätini ja Erkki-enoni. Isoäitini estelyistä huolimatta Saara-äitini alkoi harrastaa teatteria jo nuorena ja oli mukana perustamassa Kotkan Näyttämöä. Isäni Helge Ranin aloitti näyttelijänuransa Viipurissa, josta hän siirtyi Kotkan teatteriin. Siellä vanhempani tapasivat.

Meillä oli kesäpaikka Pyhtään Koukkusaaressa. Juuri Koukkusaari edustaa minulle kauneinta paikkaa Kymenlaaksossa. Hiekkarannat, jotka piirtyvät muistoissani rivieramaisina, olivat matalia ja uimaan pääsi helposti. Lapsuuden muistoissani Kotka oli aina myrskyisä, mutta Pyhtäällä oli aina tyyntä. Pientä lahdenpoukamaa kutsuin "Punaiseksi mereksi", jossa uittelin kaarnalaivoja. Rannalla oli myös paljon isoja kiviä; siirtolohkareita, aivan samankaltaisia kuin Tallinnankin lähettyvillä on. Sellaisia en muista nähneeni missään muualla. Lapsuudenkesiini kuuluivat myös retket Viiriin, ulkosaaristoon. Myös siellä oli pitkiä hiekkarantoja. Näinä Pyhtään kesinä opin rakastamaan merta!

Lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni vietin Tampereella ja Porissa, kunnes muutimme vuonna 1940 Kotkaan. Isäni sai toimen Kotkan teatterin johtajana ja äitini kiinnitettiin näyttelijä-ohjaajaksi. Kotkan teatteri muutettiin pian maakuntateatteriksi ja vanhempani kiersivät ympäri Kymenlaaksoa esiintymässä eräänlaisina kulttuurilähettiläinä. Olin myös mukana, sillä näyttelin avustajan rooleissa. Esiinnyimme mitä erikoisimmista paikoissa ja oloissa. Kaikissa paikoissa ei ollut sähköä, vaan näyttelimme karbidilyhtyjen valossa, joihin näyttelijät joutuivat välillä pumppaamaan lisää uutta hehkua. Virolahdellakin vierailimme usein, vaikka se oli jo sotatoimialuetta. Siellä oli yleensä eniten yleisöä. Kouvola oli meidän näkemyksemme mukaan jo irti Kymenlaaksosta, Savon rajamailla. Yhteydet sinne olivat vähäisiä, johtuen tietysti sota-ajastakin.

Liityin KO-PO nimiseen urheiluseuraan, jossa pelasin koripalloa koko Kotkassa oloni ajan. Lauloin myös Kotkan lyseon kuoropojissa. Sodan aika oli ankeaa. Kaikesta oli pulaa. Kotkaa pommitettiin myös paljon. Asuimme sataman lähellä Tukkukaupan talossa, joka oli pahimpia paikkoja, sillä satamaa pommitettiin jatkuvasti. Lähellämme oli myös saksalaisten muonituskeskus. Vihollinen pommitti kesällä 1944 saksalaisen Niobe-laivan upoksiin luullen sitä taistelulaiva Väinämöiseksi. Kotitaloomme osui kevättalvella 1943 pommi, joka porautui läpi naapurihuoneistomme. Liityin kavereideni kanssa Kotkan pojat -nimiseen sotilaspoikajärjestöön ja osallistuin ilmapuolustukseen Kotkan edustalla olevalla Pirkourin saarella. Palvelin tulenjohtotehtävissä apunani Irja peitenimellä tunnettu radiomittauslaite. Osallistuin myös Mussalon sotilaspoikien koulutusleirille ja keväällä 1944 minut kutsuttiin armeijan palvelukseen. Vuoden 1926 loppupuolella syntyneet oli viimeinen palvelukseen kutsuttu ikäluokka.

Kymenlaaksolaiset juuret näkyvät minussa vilkkautena ja seurallisuutena. En viihdy yksin, vaan kaipaan ihmisiä ympärilleni. Olen myös puhelias ja minulta löytyy ilmaisuvalmiutta, joka tietysti sopii näyttelijän egolle hyvin. Nämä piirteet olen perinyt äidiltäni ja äidin puolen suvulta. Kymenlaaksolainen ihminen on mielestäni välitön, ihmisläheinen ja toiset huomioon ottava. Kymenlaaksolaisuudessa yhdistyvät karjalaisuuden ja uusmaalaisuuden parhaat puolet. Erityisesti se näkyy huumorissa, joka on fiksua, hallittua ja älyllisesti kantaaottavaa. Länsisuomalaisille oudolta tuntuva tapa mennä ex-tempore kyläilemään kertoo myös hyvin kymenlaaksolaisuudesta. "Tulin vain katsomaan, mitä siulle kuuluu...."

Kymenlaaksossa asuessani tunsin itseni ensisijaisesti kotkalaiseksi. Kotkassa katsottiin merelle päin ja kotkalaiset ovat meren kansaa. Kotka oli kauppaan sidottu; laivoja tuli ja meni ja kaupunki oli siten hyvin kansainvälinen. Kotka toimi porttina muuhun maailmaan, etenkin ravintola Kairossa sai tuulahduksen suuresta maailmasta. Raha liikkui vilkkaasti; Kotkassa oli paljon tataarikauppiaita, mm. hyvä ystäväni Räshid Schakir oli tataari. En muista minkäänlaista erottelua eri kansallisuuksien kesken. Monet luokkatoverini lähtivät kesäksi merille. Satama ja laivalaituri Miljoonamöljä tulivat tutuksi minullekin.

Kymenlaakson luonnosta mieleen tulevat ensimmäisenä meri, saaristo, Langinkoski ja Kyminlinna. Vanhempani lähettivät minut lukemaan tentteihin historialliseen Kymenkartanoon, jonka tuolloiset omistajat olivat perhetuttujamme. Vietin siellä pari kuukautta keväällä 1946. Muistoihin ovat jääneet Kymijoki ja ihanasti solisevat purot, jotka kertoivat kevään tulosta. Nuorena miehenä sitä on niin romanttinen!

Kymenlaaksoon ei ole koskaan suunnattu valokeilaa, kuten esimerkiksi Karjalaan tai Savoon, joita pidetään erikoisina heimomaakuntina. Ehkäpä nyt olisi aika nostaa kymenlaaksolaisuus oikeaan arvoonsa. Kymenlaakson vahvuudet ovat meren ympärille syntyneessä kulttuurissa ja kaupassa. Merimuseon tuleminen Kotkaan on suuri tunnustus täkäläiselle merikulttuurille. Meri johtaa hyvin kulttuuria!